Rantalaidun-hanke esittelee touko-kesäkuun aikana merenrantaniittyjen lintuja ja rantojen hoidon merkitystä niille. Kirjoittaja on lintuvesikoordinaattori Sami Timonen Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskuksesta.

Rantalaitumien varpuslinnut

Rantalaitumilla on erityistä merkitystä muutamille pesiville varpuslinnuille. Nämä lajit ovat sopeutuneet pesimään yleisesti avonaisilla mailla, eli rantaniityt ovat vain yksi niille soveliaista elinympäristöistä. Yleisimmät lajit Pohjois-Pohjanmaan rantaniityillä ovat kiuru, niittykirvinen ja keltavästäräkki.

Keltavästäräkin voi nähdä Pohjois-Pohjanmaan merenrantalaitumilla kesäkuun alkupuolella. Kuva: Petri Timonen / Luke

Kiurujen pesimätiheys on parhaimmilla laidunalueilla suuri. Niitä havaitsee parhaiten touko- ja kesäkuussa aamu- tai keskipäivän lämpiminä tunteina, jolloin vierekkäisten reviirien yksilöt esittävät innokkaasti laulusoidintaan. Keltavästäräkki on puolestaan näkyvin kesäkuun alussa poikasaikaan, jolloin innokkaasti varoittelevat emot kerääntyvät pidemmältäkin etäisyydeltä niityllä kulkijan luokse. Kaikki kolme lajia ovat vähentyneet Suomessa pitkällä aikavälillä, ja taantumisensa vuoksi kiuru on nykyisin uhanalaisluokituksessa silmälläpidettävä laji.

Kiuru on uhanalaisluokituksessa silmälläpidettävä laji. KUva: Petri Timonen / Luke

Mikäli laitumeen kuuluu reuna-alueiden pensaikkoa tai ruovikkoa, niin varpuslintulajisto on monipuolisempi. Pajusirkku, ruokokerttunen ja pensastasku ovat rantapensaikkojen tyyppilajeja Pohjois-Pohjanmaalla. Muuttoaikaan tai pesimäajan ulkopuolella rantaniityillä voi levähtää ja ruokailla avomaiden varpuslintulajistosta erityisesti lapinsirkku, pulmunen, lapinkirvinen ja kottarainen.

Kottarainen voi käväistä muuttoaikaan tai pesimäajan ulkopuolella rantaniityillä. Kuva: Petri Timonen / Luken

Avomaalla pesivien varpuslintujen osalta rantaniittyjen hoidossa ei ole erityisvaatimuksia verrattuna kahlaajien ja vesilintujen hoitovaatimuksiin. Myös varpuslinnut hyötyvät pääosin matalaksi laidunnetusta, pienipiirteisesti vaihtelevasta kasvillisuudesta. Niityllä pesivän kahlaaja- ja vesilintulajiston pesimämenestyksen kannalta rantalaitumilta tulisi poistaa pensaikot ja puusto siten, että yhtäjaksoinen avoin alue rantaviivaan asti olisi mahdollisimman suuri. Pensaikko- ja ruovikkovyöhykkeen varpuslinnuille soveliasta ympäristöä on usein mantereen puoleisilla laitumien reuna-alueilla tai laitumiin rajautuen niiden ulkopuolella.

Rantaniittyjen uhanalaiset kahlaajat – suokukko ja mustapyrstökuiri

Suomessa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana jyrkimmin vähentynyt rantaniittyjen kahlaaja on suokukko. Laji on hyvin tunnettu koiraan värikkään ja näyttävän keväisen juhlapuvun vuoksi. Suokukko pesii Suomessa soilla ja varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla myös rantaniityillä. Voimakkaan ja laaja-alaisen taantumisensa vuoksi laji on luokiteltu viimeisessä valtakunnallisessa uhanalaisluokituksessa äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi.

Suokukko on taantunut sekä soilla että rantaniityillä. Tämä viittaa siihen, että vähentymisen syyt saattavat löytyä osin talvehtimisalueilta ja muuttoreittien varrelta. Myös pesimäpaikkojen umpeenkasvu ja soiden ojitus ovat varmasti vaikuttaneet kehitykseen. Vaikka pesimäkanta on romahtanut laajamittaisesti Suomessa, Oulun seudun rantaniityillä suokukko on säilynyt kohtuullisen hyvin. Parhaiten hoidetuilla ja laajimmilla rantalaitumilla pesii useita kymmeniä pareja ja viime aikoina suokukko on paikallisesti jopa runsastunut.

Suokukon parimäärien kehitys Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskuksen eräillä laskenta-alueilla on ollut positiivinen muuhun Suomeen verrattuna. Lähde: Pohjois-Pohjanmaan lintuvesilaskennat ja Luonnontieteellisen keskusmuseon (Luomus) valtakunnalliset laskennat

Suokukon pesimäreviirien kasvillisuuden suositeltava korkeus on noin 10–20 cm. Kasvillisuus saisi olla rakenteeltaan monipuolinen, ja poikaset suosivat kosteita vesilätäkköjä ja -painanteita, jotka säilyvät vetisinä kesä-heinäkuulle asti. Suokukko on myöhäinen pesijä, sillä poikaset kuoriutuvat vasta kesäkuun puolivälin aikoihin ja uusintapesintöjä on yleisesti kesäkuun loppuun asti. Tämän vuoksi karjan tallauksen estäminen laidunnuksen ajoituksella on vaikeaa. Laidunten lohkotuksella laiduneläimet voidaan pitää pidemmän aikaa pois tärkeimmiltä pesimäalueilta.

Suokukko on moniavioinen laji. Röyhelökaulaiset koiraat pitävät toukokuussa ryhmäsoidinta, jolle naaraat kerääntyvät paritellakseen koiraiden kanssa. Liminganlahdella on viimeaikaisissa tutkimuksissa havaittu, että suokukkojen pesät sijoittuvat enimmäkseen aktiivisten soitimien välittömään läheisyyteen. Soidinpaikat ovat tyypillisesti kasvillisuudesta paljaita ja korkeampia maastonkohtia kuten savikumpuja ja ojapenkkoja.

Suokukkojen soidintanssia Liminganlahden rantalaitumella. Kuva: Kari Koivula

 

Vuonna 2021 Liminganlahden eräällä rantalaitumella rakennettiin kokeiluna keinotekoisia soidinkumpuja maa-aineksesta. Alustavat havainnot vuodelta 2022 osoittavat suokukkojen ottaneen tekokumpuja aktiivisesti soidinkäyttöön ja pesiä sijoittuneen näiden läheisyyteen. Tällä tiedolla voi olla suojelusovelluksia: jatkossa pesintää voidaan mahdollisesti ohjata esimerkiksi tulvilta suojaisempiin niityn yläosiin, tai jopa houkutella suokukkoja pesimään uusille rantaniityille.

Mustapyrstökuiri on Oulun seudun erikoislaji

Suomen noin 250–300 mustapyrstökuiriparista selvästi suurin osa pesii Oulun seudulla. Laji on vanhastaan pesinyt matalakasvuisilla rantaniityillä, mutta se kelpuuttaa pesimäympäristökseen myös peltoympäristöt. Kannasta suurin osa pesiikin nykyään pelloilla, mutta rantaniittyjen ja peltojen välillä tapahtuu jatkuvasti pesivien yksilöiden siirtymisiä.

Mustapyrstökuirin haudontavaihto rantalaitumella. Hautomassa on suurikokoisempi naaraslintu ja hautomaan on tulossa kirkasvärisempi koiras. Kuva: Sami Timonen
Mustapyrstökuiri suosii muita lajeja selvemmin oman lajin yksilöiden seuraa muodostaen monilla rantaniityillä pesimäparien keskittymiä tai löyhiä yhdyskuntia. Se on suhteellisen aikainen pesijä, jonka poikaset ovat usein jo kuoriutuneet ennen laidunnuksen aloitusta. Laji suosii matalaa kasvillisuutta (5–20 cm), vaikka se voi pesiä myös hieman korkeammassa kasvillisuudessa kuin esimerkiksi etelänsuosirri ja suokukko.

Oulun seudulla kerätyn satojen munapesien tutkimusaineiston perusteella mustapyrstökuirin pesät säilyvät petojen saalistukselta selvästi paremmin kuin muilla kahlaajalajeilla. Tämä voi johtua osin siitä, että laji puolustaa aggressiivisesti pesäänsä ja pesimäreviiriään. Lokkilintujen tapaan mustapyrstökuirin sekä töyhtöhyypän esiintyminen niityillä onkin todennäköisesti muita lajeja hyödyttävä tekijä niiden petoja vastaan antaman suojavaikutuksen vuoksi.

Pesien tallausvahinkojen estämiseksi on suositeltavaa aloittaa laidunnus mustapyrstökuirin pesimäniityillä vasta haudontavaiheen jälkeen eli aikaisintaan noin 5.6. Jakamalla laidun useampiin lohkoihin, laiduneläimet voidaan tuoda jo tätä aiemmin lintujen pesinnän kannalta vähemmän arvokkaille laidunlohkoille.

Rantaniittyjen uhanalaiset kahlaajat – etelänsuosirri

Rantaniityillä pesii useita matalakasvuiseen elinympäristöön sopeutuneita kahlaajalajeja. Näistä Suomessa harvalukuisimmat ja uhanalaisimmat lajit ovat etelänsuosirri, mustapyrstökuiri ja suokukko. Etelänsuosirri on näistä kaikkein harvinaisin, Suomen nykyinen pesimäkanta on alle 50 paria. Se on luokiteltu viimeisimmässä Suomen uhanalaisarvioinnissa erittäin uhanalaiseksi.

Etelänsuosirri on suosirrin Islannissa ja Länsi-Euroopassa pesivä alalaji. Sen Itämeren merenrantaniityille sopeutunut noin 500 pesimäparin suuruinen osapopulaatio on pienentynyt uhkaavasti. Suomessa pieneneminen on ollut voimakasta 1960-luvulta alkaen. Merkittävin syy on ollut pesimäniittyjen umpeenkasvu. Suomessa, ja erityisesti Oulun seudulla, umpeenkasvua on ehkäisty voimistuneilla rantojenhoitotoimilla 1990-luvulta alkaen. Hoitotoimet estivät osaltaan suosirrin häviämisen kokonaan rantaniittyjen pesimälajistosta.

Rantaniittyjen hoitotoimet ovat osaltaan estäneet suosirrin häviämisen kokonaan rantaniittyjen pesimälajistosta. Kuva: Kari Koivula

Oulun yliopiston ekologian ja genetiikan yksikkö on tutkinut Suomen tärkeintä etelänsuosirrin pesimäpopulaatiota Pohjois-Pohjanmaalla jo 20 vuoden ajan. Tutkimuksissa on selvinnyt, että voimaperäinen rantojen hoito, erityisesti laidunnus, on ollut välttämätön pesimäkannan hoitotoimena. Rantaniityn on oltava avoin, sillä pesiä uhkaavat pedot saattavat käyttää puita ja pensaikkoja tähystyspaikkoinaan (varislinnut) tai kulkureitteinään (nisäkäspedot). Niityn tulee olla vähintään 10 hehtaarin kokoinen, mutta mielellään reilusti tätä suurempi. Näkymä vesialueelle tulisi olla avoin, ja poikasille pitäisi olla esteetön pääsy rantavyöhykkeen kosteille alueille. Lisäksi olisi eduksi, jos niityllä olisi kosteita vesipainanteita tai allikoita.

Sirrien pesimäniityn hoidon tulee olla niin voimakasta, että niittykasvillisuus olisi enimmäkseen korkeintaan 10 sentin korkuista, mutta koko niittyalueella kasvillisuuden korkeusvaihtelua saa mielellään olla. Laidunnus tuottaakin usein tällaista pienpiirteisyyttä enemmän kuin niittäminen. Lämpiminä ja kosteina vuosina, jolloin kasvillisuus kasvaa voimakkaasti, tai laidunpaineen ollessa muuten riittämätön, myös loppukesällä tehty täydennysniitto olisi edullinen riittävän lopputuloksen saamiseksi.

Suosirrin pesimäalueella Liminganlahdella on tutkittu karjan tallauksen vaikutusta pesätuhoihin. Tekopesäkokeessa havaittiin, että sirreille hyvin tärkeän pesimälaitumen tietyillä osa-alueilla karja tallasi vajaan kuukauden mittaisen haudontakauden aikana lähes kaikki tekopesistä. Ennen kuin hoitokäytäntöjä saatiin tutkijoiden, viranomaisten ja viljelijöiden yhteistyönä korjattua, suosirrien pesiä suojattiin niiden ylle asetetuilla teräsristikoilla. Ratkaisun todettiin olevan turvallinen sekä karjalle että sirreille.

Liminganlahdella käytetty suosirrin pesäsuoja, joka estää karjan tallauksen aiheuttamia pesävaurioita. Kuva: Kari Koivula

Suositusten mukainen tai suosituksia alhaisempi laidunnuspaine ei estä tallausvahinkoja, jos karja viihtyy samoilla laitumen osa-alueilla, missä pesät ovat. Tämän vuoksi pysyvämmät ja paremmat tulokset tallaustuhojen estämiseksi saadaan laidunnuksen oikealla ajoituksella sekä laitumien lohkotuksella. Suosirrin pesimäniityillä laidunnuksen aloitus saisi olla aikaisintaan 15.6. tai sen jälkeen, kun haudontakausi on päättynyt. Suositeltava hoitokäytäntö on lohkottaa laidun ja aloittaa laidunnus sirrien pesinnän kannalta vähemmän tärkeillä lohkoilla. Näin menetellen tallauksesta aiheutuvia pesätuhoja on saatu tehokkaasti vähennettyä Liminganlahden pesimäalueilla.

Uusi ja tulevaisuudessa yhä merkittävämpi uhkatekijä etelänsuosirreille on voimakkaat meriveden nousun aiheuttamat tulvat, joiden on ennustettu voimistuvan ilmastonmuutoksen vaikutuksesta. Jopa reilun metrin korkeuteen nouseva merivesi aiheuttaa lähes kaikilla nykyisillä laitumilla täydelliset pesätuhot lintujen haudonta-aikaan. Edullisimpia pesimäalueita olisivat merenrantalaitumet, jotka jatkuvat vesirajasta mahdollisimman etäälle (korkeammalle) matalakasvuisina niittyinä. Tähän tulee kiinnittää huomiota laidunten suunnittelussa tulevaisuudessa.

Merenrantaniittyjen vesilinnut

Rantaniittyjen pesivään lintulajistoon kuuluvat olennaisena osana vesilinnut. Pohjois-Pohjanmaalla aikaisimmat muninnan aloittajat ovat merihanhi ja sinisorsa huhti- ja toukokuun vaihteessa. Myöhäisin pesijä on tukkasotka, joka aloittaa pesinnän kesäkuun alussa.

Monet lajit sijoittavat pesänsä avoimille niityille, kun taas osa lajeista pesii rantaniittyjen yläpuolisissa pensaikoissa ja reunametsiköissä. Niityillä pesivistä lajeista yleisimmät ovat puolisukeltajasorsista jouhisorsa ja lapasorsa sekä sukeltajasorsista tukkasotka. Merihanhi taas pesii avointen rantaniittyjen läheisyydessä, mutta tavallisesti korkeamman kasvillisuuden, erityisesti järviruokokasvuston, suojissa.

Lapasorsa pesii avoimilla merenrantaniityillä. Kuva: Petri Timonen / Luke

Rantaniityillä on lisäksi merkitystä vesilintujen ruokailualueena. Merihanhet laiduntavat rantaniityn kasvillisuutta. Sorsalinnut ruokailevat etenkin rantaniityn allikoissa ja niityn edustan matalikoilla. Matalassa vedessä ne saavat pohjasta riittävästi ravintoa. Myös matala vesikasvillisuus ja uposkasvillisuus ovat edullisia vesilinnuille. Ranta- ja vesivyöhykkeen liian korkea kasvillisuus, kuten ruovikko, sulkee maiseman ja peittää vesirajan tärkeitä ruokailualueita ja on etenkin rantaniityn pesiville kahlaajille epäedullinen maisematekijä.

Umpeenkasvu uhkaa vesilintujen pesimäniittyjä, mutta toinen viime aikoina huomiota saanut uhkatekijä on petojen, erityisesti vieraspetojen minkin ja supikoiran, aiheuttama pesäsaalistus. Vesilinnut hyötyvät ranta-alueilla pesivien lokkilintujen, etenkin naurulokkien, aktiivisesta puolustuksesta niin lintu- kuin nisäkäspetojakin kohtaan. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan Liminganlahden ranta-alueilla tukkasotka suosii lokkiyhdyskuntia, ja isoimmissa lokkiyhdyskunnissa voi olla useita kymmeniä tukkasotkan pesiä.

Tukkasotka pesii usein lähellä lokkiyhdyskuntia, sillä lokkien puolustus suojelee niitä pedoilta. Kuva: Petri Timonen / Luke

Monien vesilintulajien jyrkkä taantuminen Suomessa on laaja-alainen ja selkeä ilmiö, keskittyen erityisesti reheville lintuvesille. Vesien samentuminen muun muassa maatalouden kuormituksen ja metsäojitusten seurauksena vähentää esimerkiksi vesilinnuille tärkeää pohjaeläinravintoa. Rantavesien laadun heikentyminen vaikuttaa myös merenrantaniittyjen vesilintuyhteisöön. Voimakkaimmin taantuneita rantaniittyjen sorsalajeja ovat jouhisorsa, lapasorsa, tukkasotka ja punasotka. Tukkasotka onkin nykyään uhanalaisuusluokitukseltaan erittäin uhanalainen ja jouhisorsa vaarantunut.

Jouhisorsa on yksi voimakkaimmin taantuineista rantaniittyjen sorsalajeista. Kuva: Petri Timonen / Luke

Rantaniittyjen hoidossa pätevät vesilintujen osalta samat periaatteet kuin muidenkin lajien; pääosan niitystä tulee olla matalakasvuista. Lisäksi lampareet ja vesiallikot, joissa on tarjolla myös korkeampaa kasvillisuutta, ovat vesilintujen mieleen. Kuoriuduttuaan vesilintujen poikaset viihtyvät koostumukseltaan vaihtelevan rantakasvillisuuden suojissa, erityisesti pienissä lahdissa, ojissa ja sellaisissa paikoissa, joissa rantaviiva on rikkonainen.

Merenrantaniityt ovat tärkeitä pysähdyspaikkoja muuttaville hanhille

Matalakasvuisten merenrantaniittyjen merkitys voi olla suuri osalle muuttomatkoillaan lepäilevistä ja ruokailevista lintulajeista. Monet hanhilajit ovat runsastuneet Suomessa viime vuosikymmeninä, ja niiden muuttoreiteissä ja -käyttäytymisessä on tapahtunut myös valtakunnallisesti paljon muutoksia.

Pohjois-Pohjanmaan rantaniityillä ja peltoalueilla jo aiemmin runsaan levähtäjälajin metsähanhen lisäksi ovat runsastuneet läpimuuttajina lyhytnokkahanhi ja tundrahanhi, joiden molempien lukumäärä on nykyisin useita tuhansia yksilöitä. Nämä lajit talvehtivat Länsi-Euroopassa ja pesivät arktisella vyöhykkeellä, lyhytnokkahanhi Huippuvuorilla ja tundrahanhi Venäjällä. Pohjois-Pohjanmaalla hanhet käyttävät merenrannikon vesialueita yöpymiseen ja siirtyvät peltoalueille tai rantaniityille ruokailemaan ja lepäilemään varhain aamuisin ja palaavat takaisin vesialueelle myöhään illalla.  Liminganlahden metsästysrauhoitusalueella hanhimäärät ovat kasvaneet viime vuosina voimakkaasti myös syys-lokakuussa, jolloin metsä-, tundra- ja valkoposkihanhia voi nähdä samaan aikaan tuhansia.

Kaikkein harvinaisin ja uhanalaisin rantaniittyjä käyttävä hanhilaji on kiljuhanhi, jonka Skandinavian pesimäkannassa on tapahtunut ilahduttavaa elpymistä viimeisen 10 vuoden aikana (kuva 1). WWF Suomi on seurannut lajin määrien kehitystä jo vuodesta 1985.

Kuva 1. Perämeren keväisissä kiljuhanhitarkkailuissa vuosina 1985–2021 havaitut kiljuhanhimäärät. Lähde: WWF / Kiljuhanhityöryhmä.
Kiljuhanhi on pienikokoinen hanhilaji, jonka tunnistaa valkeasta otsakilvestä, keltaisesta silmärenkaasta ja mustista mahalaikuista. Yleisempi sisarlaji tundrahanhi on pääpiirteiltään hyvin samannäköinen. Kuva: WWF / Tapio Kostet

Samankaltaiset hoitokäytännöt ylläpitävät sopivaa rantaelinympäristöä niin pesiville kuin levähtäville lintulajeille. Mitä laajempi on hoidettavan rantaniityn pinta-ala, sitä rauhallisemmin aremmatkin lintulajit, esim. hanhet, saattavat siellä ruokailla. Ainakin laaja-alaisilla rantaniityillä kasvillisuuden rakenteessa saisi olla monimuotoisuutta, jolloin erityyppisestä kasvillisuudesta hyötyvät lajit saavat ravintoa ja suojaa.

Hanhien lisäksi muutkin linturyhmät käyttävät rantaniittyjä muutonaikaisina levähdyskohteina. Näistä erityisesti kahlaajalintujen määrät nousevat päämuuttoaikaan toukokuussa parhaimmillaan useisiin tuhansiin. Runsaimmat kahlaajat niityillä ovat viklot (erityisesti liro) sekä suokukko, jotka suosivat niittyjen ruohokasvillisuutta. Eduksi on, jos niityllä on kosteita painanteita tai matalia allikoita, joissa on runsaasti soveliasta selkärangatonta ravintoa. Tällaisille paikoille tulevat usein myös muutollaan rantavedessä lepäilevät sorsalinnut.

Laidunnuksen avulla matalakasvuisten rantaniittyjen määrää on saatu Pohjois-Pohjanmaalla kasvatettua huomattavasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Rantojen hoidolla on suuri merkitys niin pesiville kuin muuttaville lintulajeille.

Tekstit: Sami Timonen, Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus

Jaa sivu